Mietin että mikä siinä mahtaa olla, kun jotkut on koko elämänsä saaneet elää kuin kukka kämmenellä, ja toiset taas joutuvat koko ajan kohtaamaan jonkun vaikeuden. Juuri kun meni hyvin, uusi poikaystävä, jonka kanssa on onnellinen, koti asiat suht hyvin mallillaan, niin sitten kaverit muuttuu ihan omituisiksi. Oon jotenkin syrjäytetty, kukaan ei enää, ei edes se paras kaveri tule itse oma-alotteisesti puhumaan, osa vaan katsoo tyhjä ilme kasvoillaan, josta kuitenkin pystyy lukemaan tunteen: en pidä sinusta. Kukaan ei enää kysele kuulumisia, ei tekemisiä tai pyydä näkemään vapaa-ajalla. Pahinta on etten tiedä mistä moinen johtuu? Siitäkö että en ole joka viikonloppu porukan mukana ryyppäämässä ja silloin tällöin viikollakin? Ei se vain ole mua varten, mutta pitääkö silti syrjäyttää??!

 Pahinta mitä kuulin taas pitkään aikaan, oli se, kun yhteistä tyttöjen iltaa vietettiin, jossa eräs hyökkäsi kimppuuni suullisesti ja haukkui maan alimpaan rakoon, eikä kukaan noussut puolustamaan, vaan päinvastoin. Sain kuulla kuinka puheenaiheeni ovat rasittavia, ja kuinka ei kiinnosta. Se sattui. Pahasti. Tuolloin ei ollut poru kaukana, ja lopultahan se tulikin..

 Mietityttää vain, että kun en ole mielestäni muuttunut entisestä mihinkään suuntaan, niin olenko sitten aina ollut yhtä ärsyttävä. Ja mistä minä puhuisin? Niillä on omat juttunsa känni seikkailuistaan, mihin en voi osallitua. Tuntuu vain että sitä joka sanoi ettei puheen aiheeni kiinnosta, ei ärsytä se mitä puhun, vaan se, ketä puhuu. Asenne ongelma.

 Ennemminkin se ketä niin sanoi, on muuttunut, en minä. Tytöstä tuli aivan erilainen kun alkoi nykyisen poikaystävänsä kanssa olemaan. Tuli niin aikuiseksi.. Vähän turhankin aikuiseksi luulee itseään, vaikka kuitenkin koko ajan tekee tai sanoo jotain, mikä paljastaa, että täysi teinihän tuo vielä on.